Aloitussivu = 2009 - Kilpailukutsu - Lähtöluettelo - Kilpailuohjeet - Tulokset -
Vieraskirja
Vanhat: Lohjanjärven yöseikkailu 2007 - Lohjanjärven miniseikkailut 2008
Tervetulosanat - Tsuurnalistin ennakot: 1, 2, 3, 4 - kuvia
Vanhat: Lohjanjärven yöseikkailu 2007 - Lohjanjärven miniseikkailut 2008
Tervetulosanat - Tsuurnalistin ennakot: 1, 2, 3, 4 - kuvia
2009-04-20
Tallinnasta pois ajaessamme Eräs Autosuunnistaja johdatti meidät pitkän autojonon vuoksi vaihtoehtoiselle reitille, mutta odotetun "T-risteyksestä ysi oikeaan" sijaan pyyhkäisimme valtavan sillan alitse suoraan karttaan merkitsemätöntä tietä kohti tuntematonta. Eräälle Autosuunnistajalle, joka on kokenut parin autosuunnistusvuosikymmenensä aikana norjalaisautosuunnistuksen "karttaan merkitsemättömät risteykset" ja "karttaan merkitsemättömät tiet", Ruotsin liki tuoreet, 1900-luvun alusta peräisin olevat maantiekartat sekä Tanskan läpiväärennetyt autosuunnistuskartat, eli kaikenlaiset kuvitellut, keksityt ja häivytetyt tiet, ei tuottanut kuitenkaan tuskaa hakea vaihtoehtoista reittiä läpi Tallinnan ja pian oltiinkin valtatiellä kohti määränpäätämme.
Pahaenteistä suunnistusajattelua koeteltiin pienellä autolautalla Virtsun ja Kuivastun välillä. Poistuessamme kohti autokantta eksyimme taas pahemman kerran Satunnaisen Seikkailijan johtaessa joukkuettamme kohti kinneriämme laivan uumenissa. Löysimme lopulta automme, oikeastaan naurettavan helposti ja matkamme kohti Kuressaarta oli vain loppusilausta vailla. Löysimme hotellille päivän aikaisempiin kokemuksiin nähden aivan liian helposti ja ehdimme vielä kaupungille syömään iltapalaa. Hotellissamme oli pääsiäisen kunniaksi käytössä vain keittokomero, jossa rakennettiin munakokkelia ja sen sellaista aamupalaa.
Huonosti nukutun yön ja hämmästyttävän monipuolisen aamiaisen jälkeen olimme fyysisesti valmiita lähtemään kohti Karujärveä, jossa kilpailukeskus sijaitsi. Jälleen oli ilmassa pahaenteisiä merkkejä epäonniselle suoritukselle. Vaikka meillä oli käytössämme sekä kartta että järjestäjän asettamat opasteet ajoimme yhdestä risteyksestä ohi ("hmm, musta tuntuu että nyt ollaan menossa väärään ilmansuuntaan" kuului kartturina toimineen Erään Autosuunnistajan antama täsmällinen komento) ja kahteen muuhun risteykseen pääsi Satunnainen Seikkailija testaamaan volkkarin jarruja ihan tosissaan - tuntuivat olevan vielä ihan hyvässä kunnossa, vaikka edellisestä vuosikatsastuksesta oli kulunut jo runsas viikko. Viimeiset kilometrit ajeltiin pienellä hiekkatiellä ja yhdessä risteyksessä jouduimme arvaamaan suunnan, joka johtaisi kohti kilpailukeskusta. Onnemme tuntui kääntyvän - vaistomme johdatti meidät suoraan kilpailukeskukseen vaikka ehdimme jo pelätä joutuvamme jonnekin paikallisten sissien väijytykseen, sillä olimme jossain vanhassa betonibunkkeri-viidakossa.
Löytyihän se kilpailukeskus lopulta!
Kilpailukeskus sijaitsi todellakin, kuten olimme jo havainnoineet, jossain vanhassa sotilastukikohdassa ja helpotukseksemme kohtasimme lopulta suunnistajien näköisiä henkilöitä keskeltä tätä hylättyä betonilähiötä. Kilpailukeskus oli itse asiassa hyvin idyllinen sekä viihtyisä paikka keskellä upeaa kangasmaastoa. Aurinko lämmitti mukavasti ja oli lähes tyyni ilma. Kaiken kruununa virolaiset vieraanvaraiset isäntämme olivat sijoittaneet Suomen lipun keskimmäiseen salkoon Viron sekä Latvian lippujen väliin vaikka olimme ainoat suomalaiset tässä Metssiga-rogainissa - tämä lämmitti sekä kohotti mieltämme mukavasti...ja päätimme näyttää.
Viitisen minuuttia ennen lähtöaikaa komennettiin kaikki lähtöruutuun.
Mukaan oli ilmoittautunut vajaat neljäkymmentä joukkuetta, jotka kutsuttiin lähtöhetkeksi pieneen, maastoon merkattuun neliöön. Tunnin harkinnan jälkeen (kartat siis sai tuntia ennen starttia) oli syntynyt lähemmäs neljäkymmentä reittisuunnitelmaa, joten porukka hajaantui heti lähtölaukauksen kajahdettua useampaan ryhmään ja fyysinen hajonta teki tehtävänsä heti ensimmäiselle rastille mennessä. Tiimimme oli ainoa, joka ei lähtenyt urhoilemaan emmekä ottaneet yhtään juoksuaskelta ennen ensimmäistä rastia. Eräs Autosuunnistaja oli täynnä virtaa ja halusi pitää vauhtia yllä muiden perässä mutta Satunnainen Seikkailija ei tuntenut oloaan kovinkaan hyväksi ja tyytyi rauhallisesti tarkkaillen kävelemään omaa vauhtiaan. Muut kilpailijat olivat jo ajat sitten häipyneet horisonttiin leimatessamme ensimmäisellä rastilla ajassa seitsemän minuuttia ja risat. Eniromaista, pääsemme tekemään täysin omaa suoritustamme!
Matkamme jatkui hyvin suunnitellusti ja alkoi suorastaan vaikuttaa siltä että ratamestari oli ollut erinomaisesti ajan tasalla. Maastossa oli laaja polkuverkosto, joka teki etenemisen hyvin sujuvaksi, suorastaan nautinnolliseksi ja rastit olivat sijoitettu kilpailun luonteen mukaisesti hyvin selkeisiin maastonkohteisiin ja riittävän näkyville. Kymmenen pistettä ratamestarille siitä, että hän on ymmärtänyt suunnistuksen perusajatuksen - suunnistus tapahtuu rastivälillä ei enää rastiympyrässä, kuten valittavan usein on asianlaita etenkin suomalaisissa iltarasteissa ja - kuulemma - seikkailutapahtumissa.
Yksikään käymistämme rasteista ei ollut piilotettu tämän pahemmin.
Lisää kymppejä haluamme antaa järjestäjille hinta/laatusuhteesta: osallistumismaksu oli ainoastaan 230EEK (100 EEK/nuppi + 30 EEK SI-puikon vuokrasta) eli vaivaiset 15€/joukkue. Tämä osallistumismaksu kattoi kartat ja "karttamuovin" jokaiselle joukkueen jäsenelle sekä juomat, leivät ja keittoruuan kilpailun jälkeen. Nopeana väliyhteenvetona voisi todeta että Virossa ei tehdä tästä bisnestä vaan halutaan tehdä osallistujia varten mukava tapahtuma. Tästä meidän suomalaisten olisi syytä ottaa opiksi.
Matkamme varrella olimme ehtineet pohtia syvällisiä jo tuhottomia kertoja jopa eksymisen uhalla. Jotenkin onnekkaasti onnistuimme pysyttelemään suunnitellulla reitillä ja etenimme hyvin leppoisasti maisemia katsellen, Saarenmaan luonnon kevätheräämistä ihastellen ja valokuvia näpsien. Eräänä hämmästyttävänä monumenttina ihmettelimme stadionia, jossa neljän korkeuskäyrän muodostama hiekkaharju kiertää täyden ellipsin. Isoakselilla oli mittaa parisensataa metriä ja pikkuakselillakin reilu sata (fysiikantunnilla on oltu hereillä, joo). Rastimme oli tietysti stadionin sisäpuolella. Kartalla ko. kohde näytti kukkulalta, jossa on tasainen kenttä päällä mutta todellisuudessa puolet korkeuskäyristä viettikin ellipsin sisällä alaspäin. Maastossa olleen "makkaran" kuvaaminen kartalle ei välittynyt kartanlukijalle sellaisena kuin kohde maastossa oli todellisuudessa. Arvelimme, että jääkausi ei ole muovannut kyseistä kraateria vaan epäilyksemme kohdistuvat Kremliin. Uskoimme paikalle aikoinaan värvätyn valtavasti vapaaehtoisia pensasneuvostoliittolaisia reippaisiin maansiirtotöihin. Nämäkin epäilyksemme osoittautuivat täysin virheelliseksi kun saimme kuulla Saarenmaan maastoissa olevan avaruuden suurempien voimien aiheuttamia tuhoja; jälkiä muinaisilta ajoilta, jolloin miehet olivat miehiä olivat miehiä, naiset naisia ja suuret karvaiset olennot Alpha Centaurista suuria karvaisia olentoja Alpha Centaurista. Tuolloin tähtien sotien suurimmat sankarit selvittelivät välejään laserlaitteiden sijasta meteoriitein.
Meteorin muovaama stadion?
Ja samasta pisteestä toiseen suuntaan.
Tunnelma kuvauksellisissa maisemissa alkoi hiljalleen kohota ja matkantekomme alkoi sitä mukaa saamaan jopa kilpailullisia piirteitä. Puolisentoista tuntia lähtömme jälkeen päätimme ottaa voimiemme tunnossa ensimmäiset juoksuaskeleet. Sovittiin että "isolla vaihteella ja alamäet vapaalla" - toisin sanoen: hölkätään alamäkiä ja hyvää tasaista.
Kohtasimme pian ensimmäiset kilpakumppanimme maastossa ja heidät tavattuamme mieliimme juolahti ettemme olekaan täällä kahdestaan. Toivoimme, että vielä kun näkisimme tämän Metssigan se taatusti kruunaisi muuten tähän asti onnistuneen retkemme. Metssigasta ei näy vilaustakaan, peuranvasoja sen sijaan pomppi ajoitellen näköpiiriin, kuin myös auringon paisteessa keimailevia perhosia. Rasteja löysimme hyvällä rytmillä tasaisin väliajoin ja ajallisesti noin puolivälissä kilpailua alamme saada runsaasti seuraa kanssakilpailijoistamme vaikka olemme mahdollisimman kaukana kilpailukeskuksesta. Joukossa vilahti myös nuorukainen, jolla oli yllään suunnistusseura Deltan edustusasu. Tämäkös lohjalaista Deltaa edustavan Satunnaisen Seikkailijan mieltä lämmittää. Tapaamme tämän Deltan edustajan kavereineen vielä muutaman kerran myöhemminkin kilpailun edetessä ja Satunnainen Seikkailija saa uuden mahdollisuuden jopa tervehtiä tätä meille tuntematonta seurakaveria.
Näillä main kiinnitämme huomiomme suurehkoon läjään jonkun eläimen jätöksiä ja alamme jopa toivoa ettemme sittenkään törmäisikään tähän metssigaan. Satunnainen Seikkailija alkaa kysellä Erään Autosuunnistajan vointia ja tarjoaa hänelle suklaata sekä energiapatukoita ja lisää lähes huomaamatta joukkueemme vauhtia. Ehdottaapa Satunnainen Seikkailija myös voivansa kantaa joukkueemme SI-puikkoa ja käydä leimaamassa sekä tarjoaa auliisti omia vesivarantojaan. Kummelimainen "ei tartte auttaa" tulee vastaukseksi kuin apteekin hyllyltä vaikka selvästi Eräs Autosuunnistaja alkaa kaivata kuppipenkkiä ja nelipisteturvavyötä ja "saa mennä" heiluu huulilla...
Kilpailu alkaa olla ehtoopuolella ja edessämme on tunnin maantiepätkä. Yksi ainoa pisto puskaan himppariikkisen osuuden puolivälin jälkeen. Laputtaessamme asfalttia välillä hölkäten ja toisinaan kävellen ohitamme erään ikämieskaksikon. Tuntui kuin johtaisimme kilpailua, koska edessämme ei näy ristin sielua ja takanamme tuntuu kuhisevan joukkueita. Kilpailua on käyty nelisen tuntia kun huippuhetkemme lähestyy: pitkän tieosuuden jälkeen pitäisi poistua tieltä oikealle niin että kulkemamme tien poikki leikkaisi hieman vinottain rajalinja. Oikealle lähti aikaisemmin parikin polkua tai sellaiseksi kuviteltua rajalinjaa, jotka eivät näkyneet kartassa mutta vasemmalla puolella tietä ei ollut linjaa joka kartan mukaan pitäisi olla. Eräs Autosuunnistaja tekee myös hyvän havainnon: kartan täysin valkoinen päättyy myös kyseiseen rajalinjaan tien vasemmalla puolella.
Lukuisat joukkueet yrittävät saavuttaa laputtaessamme nälkävuoden pituista maantiepätkää...
Emme hyväksy näitä aikaisempia polkupahasia vaan jatkamme sitkeästi eteenpäin... Satunnainen Seikkailija itse asiassa alkoi jo hieman epäröidä koska takanamme tuleva joukkue jo lähti puskaan aiemmasta polun risteyksestä ja kulkemamme tie alkaa jo pikapuoliin kaartaa vasemmalle. Odottamamme linjan pitäisi leikata tien parisataa metriä ennen ko mutkaa. Eräs Autosuunnistaja oli autosuunnistuskokemuksensa perusteella ehdottomasti sitä mieltä että vielä jatketaan. Onneksi, sillä jo muutaman kymmenen metrin päästä löydämme sopivan uran joka toimii molemmin puolin tietä. Ei muuta kuin rastille ja "sukkasillaan" takaisin tielle paljastamatta rastin sijaintia. Tunnelma lävähtää suoraan kattoon kun tielle palatessamme huomamme kaikkien takanamme tulleiden räimineen väärästä risteyksestä tiheikköön, YES! Tästä intoutuneena saimme lisää virtaa, otimme juoksuaskelia entistä tiheämmin ja teimme voimiemme tunnossa uuden, pidemmän ja ahneemman suunnitelman. Vähintään yksi, mahdollisesti jopa kolme pistettä lisää.
Hiki alkoi virrata auringon porottaessa pilvettömältä taivaalta suoraan edestämme tien reunaa hölkötellessämme. Kettu Repolainen pompotteli tien yli edestämme ja piristi muuten kuumaksi muuttunutta kapinaa. Valitettavasti ehdittyämme maantieosuuden päähän ja kauimpaan suunnittelemaamme pisteeseen kilpailukeskuksesta totuus omista fyysisistä voimavaroista tuikkasi suoraan silmien väliin. Voimat alkoivat etenkin Eräällä Autosuunnistajalla olla lopussa eikä matkanteko ollut enää niin joutuisaa kuin kellotimme vielä ennen maantieosuutta. Huomasimme että aikaa ei ole enää kuin kolme varttia ja matkaa maaliin polkuja pitkin hiukan vajaa viisi kilometriä. Nyt olisivat hyvät neuvot kalliit eikä kummallakaan ollut lompakko matkassa. Kuinka tästä edetään mahdollisimman nopeasti maaliin? Jättämällä yhden rastin käymättä oikaisee reitti vajaat puoli kilometriä, auttaa kyllä mutta riittääkö se? Taivalta oli silti yli neljä kilometriä jäljellä vaikka menisimme linnuntietä.
Hämmästelimme laajoja alueita joissa on käännetty valtavia määriä sammalta ylösalaisin... ja pakokauhumme lisääntyi kun tajusimme olevamme täysin kaksistaan eikä lähimaillakaan ollut yhtään meitä pienempiä kilpakumppaneita, joita voisimme syöttää herra metssigalle, jos hän ilmaantuisi yllättäen ruokailemaan.
Tietokoneemme teki jatkuvasti tarkistuslaskelmia jäljellä olevasta matkasta suhteessa jäljellä olevaan aikaan. Keskityimme suunnitelmaan B: emme saa jäädä suttaamaan hetkeksikään paikallemme vaan nyt on johdonmukaisesti keskityttävä etenemään kohti maalia. Onneksemme ratamestarilinja oli loppuun asti selkeän johdonmukainen eikä rastilippuja tarvinnut kohteissa etsiä. Saimme leimattua kaikilla jäljellä olevilla rasteilla joilla suunnittelimmekin käyvämme. Viimeiset kilometrit ja sadat metrit olivat todellista selviytymistaistelua kelloa vastaan. Eräs Autosuunnistaja mittasi kartalta matkaa maaliin Satunnaisen Seikkailijan arvioidessa kauanko tarvitsemme aikaa sen kulkemiseen. Vekkarimme minuuttiviisari lähestyi kahtatoista armotta: tasan kello 16:00 pistetiliämme rokotettaisiin joka alkava minuutti yhdellä virhepisteellä. Rankkaa, rastista sai 2-5 pistettä riippuen sen sijainnista kilpailukeskuksesta ja pistesaaliimme karttumiseen yhdellä oli kulunut keskimäärin neljä viisi minuuttia.
900 metriä jäljellä kertoi Eräs Autosuunnistaja viimeisen rastin jälkeisessä risteyksessä ja hyvänolon tunne valtasi Satunnaisen Seikkailijan mielen... kunnes hän tunsi maton lähtevän jalkojensa alta aivosolujensa kääntäessä ymmärrettäväksi suomen kieleksi lauseen lopun: matkaa linnuntietä eikä polkuja pitkin. Ei ehkä ihan paniikkia mutta kiire olisi edelleen kova. Onneksi maalin lähistöllä on tien vieressä rakennus, josta otetaan kiinni ja sitten vaan suoraan suunnalla maavallien takana köllöttelevään maaliin. Paitsi että... tuo rakennus ei oikein hahmotu. Eräällä Autosuunnistajalla on kompassissa suunta ja neula näyttää johonkin muualle kuin olisimme sen halunneet osoittavan - ryteikköön. Vaimeaa muminaa alkaa kuulua jostain edestä päin, kisakuulutus! Pelastus, kaksi minuuttia jäljellä kertoi kuuluttaja kun saamme karistettua viimeisen soraesteen taaksemme. Sadan metrin spurtti ja odottamamme SI-leimausterminaali on käden ulottuvilla. Ja se luvattu keittolounas, nam!
Satunnainen Seikkailija nautiskelee kisaevästä liikunnallisen viisituntisen päätteeksi.
Eräs Autosuunnistaja välittömästi kisan jälkeen: väsynyt mutta iloinen hyvästä kokemuksesta.
Saimme kuin saimmekin joukkueemme potkittua maaliin määräajassa ja aikaa jäi vielä tuhlattavaksi tasan sata sekuntia leimatessamme maalissa. Näin tarkalle ajoitettu maalileimaus on kieltämättä mieltä nostattava suoritus vaikka voittajajoukkue kiersi kaikki rastit alle 3:30 meidän 4:58:20 vastaan ja me jätimme kahdeksan rastia käymättä. Kaikesta huolimatta - ja etenkin viimeisen tunnin suorituksestamme aina siitä asti kun letkan ensimmäisenä joukkueena olimme ainoita jotka löysivät sen puskarastin suoraan, siihen kuinka taistelimme maaliin määräajassa vaikka välillä näytti enemmän kuin huolestuttavalta - olimme suoritukseemme erittäin tyytyväisiä. Herra Metssiga jäi tällä reissulla tapaamatta mutta kunhan keräilemme rohkeutta seuraavan vuoden niin emmeköhän uskaltaudu taas mukaan jahtiin.
Loppupalaveri
Illalla hotellissa viettämässämme loppupalaverissa pohdimme muun muassa kohtaamiamme yksinäisiä suunnistajia maastossa palloilemassa. Toverin kipaistessa äkkiä leimaamassa olisi saanut pienen hengähdystauon useamminkin kuin kerran. Kulmahampaat alkoivat kasvaa illan hämärtyessä nestetasapainoa korjaillessamme ja pohtiessamme sopivaa tapaa hoitaa huijarit ruotuun Yöseikkailussa 2009. Mikäli joukkueelle tarjoutuu oivallinen sauma hajaantumiseen ei siihen kannata tarttua. Kyseessä on mitä todennäköisemmin, autosuunnistustermillä, "törkeä tyrkky" eli ansa. Huijareille katiskaan jääminen tullee maksamaan aikaa, ehkä hävyttömästi mahdollisesti jopa enemmän. Tsuurnalistille asiaa ei paljasteta, joten kukaan sinun lisäksesi ei tule tätä tietämään, menköön näin kiitoksena kiinnostuksestasi retkeämme kohtaan!
Metssiga-kilpailun kotisivut
Metssigaa jahtaamassa 10.-12.4.
Aivan suosiolliset tuulet eivät puhaltaneet joukkueemme hyväksi ennen kilpailua ja enteet huonoon suoritukseen roikkuivat ilmassa heti alkumatkasta. Jo suunnistaminen Tallinnan-laivan yläkannelta autokannelle, johon pysäköimme automme matkan ajaksi, osoittautui lähes ylivoimaisen vaikeaksi suunnistustehtäväksi. Lähdettyämme yläkannelta laivan keulasta kohti autokantta ja aivan laivan peräosaa, kävelimme käytävän päähän ja kuljemme portaat alas sekä astumme ovesta autokannelle - ja kuinka ollakaan: olemme autokannella laivan keulassa? Tästä täysin hämmästyneenä Satunnainen Seikkailija panikoi, sekoilee sekä tekee salaman lailla uusia erittäin käteviä johtopäätöksiä sillä seurauksella että viisihenkinen joukko-osastomme kulkee päättömästi pitkin ahtaita laivan portaita vastavirtaan kuin köyhän talon porsaat. "Tänne päin vain" kaikuu pitkin laivan käytäviä - kunnes nainen, joka asuu Erään Autosuunnistajan kanssa samassa osoitteessa päättää ottaa ryhmänjohtajan "natsat" pois Satunnaiselta Seikkailijalta ja ilmoittaa tietävänsä missä automme sijaitsee. Lyhyen protestoinnin ja jupinoiden jälkeen päätämme antaa naiselle mahdollisuuden näyttää meille tietä ja kuinka ollakaan: kuin satumaisen onnenkantamoisen johdattelemana löydämme pikkuruisen pirssimme hyvin läheltä paikkaa, johon olimme sen jättäneet laivaan ajettuamme.Tallinnasta pois ajaessamme Eräs Autosuunnistaja johdatti meidät pitkän autojonon vuoksi vaihtoehtoiselle reitille, mutta odotetun "T-risteyksestä ysi oikeaan" sijaan pyyhkäisimme valtavan sillan alitse suoraan karttaan merkitsemätöntä tietä kohti tuntematonta. Eräälle Autosuunnistajalle, joka on kokenut parin autosuunnistusvuosikymmenensä aikana norjalaisautosuunnistuksen "karttaan merkitsemättömät risteykset" ja "karttaan merkitsemättömät tiet", Ruotsin liki tuoreet, 1900-luvun alusta peräisin olevat maantiekartat sekä Tanskan läpiväärennetyt autosuunnistuskartat, eli kaikenlaiset kuvitellut, keksityt ja häivytetyt tiet, ei tuottanut kuitenkaan tuskaa hakea vaihtoehtoista reittiä läpi Tallinnan ja pian oltiinkin valtatiellä kohti määränpäätämme.
Pahaenteistä suunnistusajattelua koeteltiin pienellä autolautalla Virtsun ja Kuivastun välillä. Poistuessamme kohti autokantta eksyimme taas pahemman kerran Satunnaisen Seikkailijan johtaessa joukkuettamme kohti kinneriämme laivan uumenissa. Löysimme lopulta automme, oikeastaan naurettavan helposti ja matkamme kohti Kuressaarta oli vain loppusilausta vailla. Löysimme hotellille päivän aikaisempiin kokemuksiin nähden aivan liian helposti ja ehdimme vielä kaupungille syömään iltapalaa. Hotellissamme oli pääsiäisen kunniaksi käytössä vain keittokomero, jossa rakennettiin munakokkelia ja sen sellaista aamupalaa.
Huonosti nukutun yön ja hämmästyttävän monipuolisen aamiaisen jälkeen olimme fyysisesti valmiita lähtemään kohti Karujärveä, jossa kilpailukeskus sijaitsi. Jälleen oli ilmassa pahaenteisiä merkkejä epäonniselle suoritukselle. Vaikka meillä oli käytössämme sekä kartta että järjestäjän asettamat opasteet ajoimme yhdestä risteyksestä ohi ("hmm, musta tuntuu että nyt ollaan menossa väärään ilmansuuntaan" kuului kartturina toimineen Erään Autosuunnistajan antama täsmällinen komento) ja kahteen muuhun risteykseen pääsi Satunnainen Seikkailija testaamaan volkkarin jarruja ihan tosissaan - tuntuivat olevan vielä ihan hyvässä kunnossa, vaikka edellisestä vuosikatsastuksesta oli kulunut jo runsas viikko. Viimeiset kilometrit ajeltiin pienellä hiekkatiellä ja yhdessä risteyksessä jouduimme arvaamaan suunnan, joka johtaisi kohti kilpailukeskusta. Onnemme tuntui kääntyvän - vaistomme johdatti meidät suoraan kilpailukeskukseen vaikka ehdimme jo pelätä joutuvamme jonnekin paikallisten sissien väijytykseen, sillä olimme jossain vanhassa betonibunkkeri-viidakossa.
Löytyihän se kilpailukeskus lopulta!
Kilpailukeskus sijaitsi todellakin, kuten olimme jo havainnoineet, jossain vanhassa sotilastukikohdassa ja helpotukseksemme kohtasimme lopulta suunnistajien näköisiä henkilöitä keskeltä tätä hylättyä betonilähiötä. Kilpailukeskus oli itse asiassa hyvin idyllinen sekä viihtyisä paikka keskellä upeaa kangasmaastoa. Aurinko lämmitti mukavasti ja oli lähes tyyni ilma. Kaiken kruununa virolaiset vieraanvaraiset isäntämme olivat sijoittaneet Suomen lipun keskimmäiseen salkoon Viron sekä Latvian lippujen väliin vaikka olimme ainoat suomalaiset tässä Metssiga-rogainissa - tämä lämmitti sekä kohotti mieltämme mukavasti...ja päätimme näyttää.
Viitisen minuuttia ennen lähtöaikaa komennettiin kaikki lähtöruutuun.
Mukaan oli ilmoittautunut vajaat neljäkymmentä joukkuetta, jotka kutsuttiin lähtöhetkeksi pieneen, maastoon merkattuun neliöön. Tunnin harkinnan jälkeen (kartat siis sai tuntia ennen starttia) oli syntynyt lähemmäs neljäkymmentä reittisuunnitelmaa, joten porukka hajaantui heti lähtölaukauksen kajahdettua useampaan ryhmään ja fyysinen hajonta teki tehtävänsä heti ensimmäiselle rastille mennessä. Tiimimme oli ainoa, joka ei lähtenyt urhoilemaan emmekä ottaneet yhtään juoksuaskelta ennen ensimmäistä rastia. Eräs Autosuunnistaja oli täynnä virtaa ja halusi pitää vauhtia yllä muiden perässä mutta Satunnainen Seikkailija ei tuntenut oloaan kovinkaan hyväksi ja tyytyi rauhallisesti tarkkaillen kävelemään omaa vauhtiaan. Muut kilpailijat olivat jo ajat sitten häipyneet horisonttiin leimatessamme ensimmäisellä rastilla ajassa seitsemän minuuttia ja risat. Eniromaista, pääsemme tekemään täysin omaa suoritustamme!
Matkamme jatkui hyvin suunnitellusti ja alkoi suorastaan vaikuttaa siltä että ratamestari oli ollut erinomaisesti ajan tasalla. Maastossa oli laaja polkuverkosto, joka teki etenemisen hyvin sujuvaksi, suorastaan nautinnolliseksi ja rastit olivat sijoitettu kilpailun luonteen mukaisesti hyvin selkeisiin maastonkohteisiin ja riittävän näkyville. Kymmenen pistettä ratamestarille siitä, että hän on ymmärtänyt suunnistuksen perusajatuksen - suunnistus tapahtuu rastivälillä ei enää rastiympyrässä, kuten valittavan usein on asianlaita etenkin suomalaisissa iltarasteissa ja - kuulemma - seikkailutapahtumissa.
Yksikään käymistämme rasteista ei ollut piilotettu tämän pahemmin.
Lisää kymppejä haluamme antaa järjestäjille hinta/laatusuhteesta: osallistumismaksu oli ainoastaan 230EEK (100 EEK/nuppi + 30 EEK SI-puikon vuokrasta) eli vaivaiset 15€/joukkue. Tämä osallistumismaksu kattoi kartat ja "karttamuovin" jokaiselle joukkueen jäsenelle sekä juomat, leivät ja keittoruuan kilpailun jälkeen. Nopeana väliyhteenvetona voisi todeta että Virossa ei tehdä tästä bisnestä vaan halutaan tehdä osallistujia varten mukava tapahtuma. Tästä meidän suomalaisten olisi syytä ottaa opiksi.
Matkamme varrella olimme ehtineet pohtia syvällisiä jo tuhottomia kertoja jopa eksymisen uhalla. Jotenkin onnekkaasti onnistuimme pysyttelemään suunnitellulla reitillä ja etenimme hyvin leppoisasti maisemia katsellen, Saarenmaan luonnon kevätheräämistä ihastellen ja valokuvia näpsien. Eräänä hämmästyttävänä monumenttina ihmettelimme stadionia, jossa neljän korkeuskäyrän muodostama hiekkaharju kiertää täyden ellipsin. Isoakselilla oli mittaa parisensataa metriä ja pikkuakselillakin reilu sata (fysiikantunnilla on oltu hereillä, joo). Rastimme oli tietysti stadionin sisäpuolella. Kartalla ko. kohde näytti kukkulalta, jossa on tasainen kenttä päällä mutta todellisuudessa puolet korkeuskäyristä viettikin ellipsin sisällä alaspäin. Maastossa olleen "makkaran" kuvaaminen kartalle ei välittynyt kartanlukijalle sellaisena kuin kohde maastossa oli todellisuudessa. Arvelimme, että jääkausi ei ole muovannut kyseistä kraateria vaan epäilyksemme kohdistuvat Kremliin. Uskoimme paikalle aikoinaan värvätyn valtavasti vapaaehtoisia pensasneuvostoliittolaisia reippaisiin maansiirtotöihin. Nämäkin epäilyksemme osoittautuivat täysin virheelliseksi kun saimme kuulla Saarenmaan maastoissa olevan avaruuden suurempien voimien aiheuttamia tuhoja; jälkiä muinaisilta ajoilta, jolloin miehet olivat miehiä olivat miehiä, naiset naisia ja suuret karvaiset olennot Alpha Centaurista suuria karvaisia olentoja Alpha Centaurista. Tuolloin tähtien sotien suurimmat sankarit selvittelivät välejään laserlaitteiden sijasta meteoriitein.
Meteorin muovaama stadion?
Ja samasta pisteestä toiseen suuntaan.
Tunnelma kuvauksellisissa maisemissa alkoi hiljalleen kohota ja matkantekomme alkoi sitä mukaa saamaan jopa kilpailullisia piirteitä. Puolisentoista tuntia lähtömme jälkeen päätimme ottaa voimiemme tunnossa ensimmäiset juoksuaskeleet. Sovittiin että "isolla vaihteella ja alamäet vapaalla" - toisin sanoen: hölkätään alamäkiä ja hyvää tasaista.
Kohtasimme pian ensimmäiset kilpakumppanimme maastossa ja heidät tavattuamme mieliimme juolahti ettemme olekaan täällä kahdestaan. Toivoimme, että vielä kun näkisimme tämän Metssigan se taatusti kruunaisi muuten tähän asti onnistuneen retkemme. Metssigasta ei näy vilaustakaan, peuranvasoja sen sijaan pomppi ajoitellen näköpiiriin, kuin myös auringon paisteessa keimailevia perhosia. Rasteja löysimme hyvällä rytmillä tasaisin väliajoin ja ajallisesti noin puolivälissä kilpailua alamme saada runsaasti seuraa kanssakilpailijoistamme vaikka olemme mahdollisimman kaukana kilpailukeskuksesta. Joukossa vilahti myös nuorukainen, jolla oli yllään suunnistusseura Deltan edustusasu. Tämäkös lohjalaista Deltaa edustavan Satunnaisen Seikkailijan mieltä lämmittää. Tapaamme tämän Deltan edustajan kavereineen vielä muutaman kerran myöhemminkin kilpailun edetessä ja Satunnainen Seikkailija saa uuden mahdollisuuden jopa tervehtiä tätä meille tuntematonta seurakaveria.
Näillä main kiinnitämme huomiomme suurehkoon läjään jonkun eläimen jätöksiä ja alamme jopa toivoa ettemme sittenkään törmäisikään tähän metssigaan. Satunnainen Seikkailija alkaa kysellä Erään Autosuunnistajan vointia ja tarjoaa hänelle suklaata sekä energiapatukoita ja lisää lähes huomaamatta joukkueemme vauhtia. Ehdottaapa Satunnainen Seikkailija myös voivansa kantaa joukkueemme SI-puikkoa ja käydä leimaamassa sekä tarjoaa auliisti omia vesivarantojaan. Kummelimainen "ei tartte auttaa" tulee vastaukseksi kuin apteekin hyllyltä vaikka selvästi Eräs Autosuunnistaja alkaa kaivata kuppipenkkiä ja nelipisteturvavyötä ja "saa mennä" heiluu huulilla...
Kilpailu alkaa olla ehtoopuolella ja edessämme on tunnin maantiepätkä. Yksi ainoa pisto puskaan himppariikkisen osuuden puolivälin jälkeen. Laputtaessamme asfalttia välillä hölkäten ja toisinaan kävellen ohitamme erään ikämieskaksikon. Tuntui kuin johtaisimme kilpailua, koska edessämme ei näy ristin sielua ja takanamme tuntuu kuhisevan joukkueita. Kilpailua on käyty nelisen tuntia kun huippuhetkemme lähestyy: pitkän tieosuuden jälkeen pitäisi poistua tieltä oikealle niin että kulkemamme tien poikki leikkaisi hieman vinottain rajalinja. Oikealle lähti aikaisemmin parikin polkua tai sellaiseksi kuviteltua rajalinjaa, jotka eivät näkyneet kartassa mutta vasemmalla puolella tietä ei ollut linjaa joka kartan mukaan pitäisi olla. Eräs Autosuunnistaja tekee myös hyvän havainnon: kartan täysin valkoinen päättyy myös kyseiseen rajalinjaan tien vasemmalla puolella.
Lukuisat joukkueet yrittävät saavuttaa laputtaessamme nälkävuoden pituista maantiepätkää...
Emme hyväksy näitä aikaisempia polkupahasia vaan jatkamme sitkeästi eteenpäin... Satunnainen Seikkailija itse asiassa alkoi jo hieman epäröidä koska takanamme tuleva joukkue jo lähti puskaan aiemmasta polun risteyksestä ja kulkemamme tie alkaa jo pikapuoliin kaartaa vasemmalle. Odottamamme linjan pitäisi leikata tien parisataa metriä ennen ko mutkaa. Eräs Autosuunnistaja oli autosuunnistuskokemuksensa perusteella ehdottomasti sitä mieltä että vielä jatketaan. Onneksi, sillä jo muutaman kymmenen metrin päästä löydämme sopivan uran joka toimii molemmin puolin tietä. Ei muuta kuin rastille ja "sukkasillaan" takaisin tielle paljastamatta rastin sijaintia. Tunnelma lävähtää suoraan kattoon kun tielle palatessamme huomamme kaikkien takanamme tulleiden räimineen väärästä risteyksestä tiheikköön, YES! Tästä intoutuneena saimme lisää virtaa, otimme juoksuaskelia entistä tiheämmin ja teimme voimiemme tunnossa uuden, pidemmän ja ahneemman suunnitelman. Vähintään yksi, mahdollisesti jopa kolme pistettä lisää.
Hiki alkoi virrata auringon porottaessa pilvettömältä taivaalta suoraan edestämme tien reunaa hölkötellessämme. Kettu Repolainen pompotteli tien yli edestämme ja piristi muuten kuumaksi muuttunutta kapinaa. Valitettavasti ehdittyämme maantieosuuden päähän ja kauimpaan suunnittelemaamme pisteeseen kilpailukeskuksesta totuus omista fyysisistä voimavaroista tuikkasi suoraan silmien väliin. Voimat alkoivat etenkin Eräällä Autosuunnistajalla olla lopussa eikä matkanteko ollut enää niin joutuisaa kuin kellotimme vielä ennen maantieosuutta. Huomasimme että aikaa ei ole enää kuin kolme varttia ja matkaa maaliin polkuja pitkin hiukan vajaa viisi kilometriä. Nyt olisivat hyvät neuvot kalliit eikä kummallakaan ollut lompakko matkassa. Kuinka tästä edetään mahdollisimman nopeasti maaliin? Jättämällä yhden rastin käymättä oikaisee reitti vajaat puoli kilometriä, auttaa kyllä mutta riittääkö se? Taivalta oli silti yli neljä kilometriä jäljellä vaikka menisimme linnuntietä.
Hämmästelimme laajoja alueita joissa on käännetty valtavia määriä sammalta ylösalaisin... ja pakokauhumme lisääntyi kun tajusimme olevamme täysin kaksistaan eikä lähimaillakaan ollut yhtään meitä pienempiä kilpakumppaneita, joita voisimme syöttää herra metssigalle, jos hän ilmaantuisi yllättäen ruokailemaan.
Tietokoneemme teki jatkuvasti tarkistuslaskelmia jäljellä olevasta matkasta suhteessa jäljellä olevaan aikaan. Keskityimme suunnitelmaan B: emme saa jäädä suttaamaan hetkeksikään paikallemme vaan nyt on johdonmukaisesti keskityttävä etenemään kohti maalia. Onneksemme ratamestarilinja oli loppuun asti selkeän johdonmukainen eikä rastilippuja tarvinnut kohteissa etsiä. Saimme leimattua kaikilla jäljellä olevilla rasteilla joilla suunnittelimmekin käyvämme. Viimeiset kilometrit ja sadat metrit olivat todellista selviytymistaistelua kelloa vastaan. Eräs Autosuunnistaja mittasi kartalta matkaa maaliin Satunnaisen Seikkailijan arvioidessa kauanko tarvitsemme aikaa sen kulkemiseen. Vekkarimme minuuttiviisari lähestyi kahtatoista armotta: tasan kello 16:00 pistetiliämme rokotettaisiin joka alkava minuutti yhdellä virhepisteellä. Rankkaa, rastista sai 2-5 pistettä riippuen sen sijainnista kilpailukeskuksesta ja pistesaaliimme karttumiseen yhdellä oli kulunut keskimäärin neljä viisi minuuttia.
900 metriä jäljellä kertoi Eräs Autosuunnistaja viimeisen rastin jälkeisessä risteyksessä ja hyvänolon tunne valtasi Satunnaisen Seikkailijan mielen... kunnes hän tunsi maton lähtevän jalkojensa alta aivosolujensa kääntäessä ymmärrettäväksi suomen kieleksi lauseen lopun: matkaa linnuntietä eikä polkuja pitkin. Ei ehkä ihan paniikkia mutta kiire olisi edelleen kova. Onneksi maalin lähistöllä on tien vieressä rakennus, josta otetaan kiinni ja sitten vaan suoraan suunnalla maavallien takana köllöttelevään maaliin. Paitsi että... tuo rakennus ei oikein hahmotu. Eräällä Autosuunnistajalla on kompassissa suunta ja neula näyttää johonkin muualle kuin olisimme sen halunneet osoittavan - ryteikköön. Vaimeaa muminaa alkaa kuulua jostain edestä päin, kisakuulutus! Pelastus, kaksi minuuttia jäljellä kertoi kuuluttaja kun saamme karistettua viimeisen soraesteen taaksemme. Sadan metrin spurtti ja odottamamme SI-leimausterminaali on käden ulottuvilla. Ja se luvattu keittolounas, nam!
Satunnainen Seikkailija nautiskelee kisaevästä liikunnallisen viisituntisen päätteeksi.
Eräs Autosuunnistaja välittömästi kisan jälkeen: väsynyt mutta iloinen hyvästä kokemuksesta.
Saimme kuin saimmekin joukkueemme potkittua maaliin määräajassa ja aikaa jäi vielä tuhlattavaksi tasan sata sekuntia leimatessamme maalissa. Näin tarkalle ajoitettu maalileimaus on kieltämättä mieltä nostattava suoritus vaikka voittajajoukkue kiersi kaikki rastit alle 3:30 meidän 4:58:20 vastaan ja me jätimme kahdeksan rastia käymättä. Kaikesta huolimatta - ja etenkin viimeisen tunnin suorituksestamme aina siitä asti kun letkan ensimmäisenä joukkueena olimme ainoita jotka löysivät sen puskarastin suoraan, siihen kuinka taistelimme maaliin määräajassa vaikka välillä näytti enemmän kuin huolestuttavalta - olimme suoritukseemme erittäin tyytyväisiä. Herra Metssiga jäi tällä reissulla tapaamatta mutta kunhan keräilemme rohkeutta seuraavan vuoden niin emmeköhän uskaltaudu taas mukaan jahtiin.
Loppupalaveri
Illalla hotellissa viettämässämme loppupalaverissa pohdimme muun muassa kohtaamiamme yksinäisiä suunnistajia maastossa palloilemassa. Toverin kipaistessa äkkiä leimaamassa olisi saanut pienen hengähdystauon useamminkin kuin kerran. Kulmahampaat alkoivat kasvaa illan hämärtyessä nestetasapainoa korjaillessamme ja pohtiessamme sopivaa tapaa hoitaa huijarit ruotuun Yöseikkailussa 2009. Mikäli joukkueelle tarjoutuu oivallinen sauma hajaantumiseen ei siihen kannata tarttua. Kyseessä on mitä todennäköisemmin, autosuunnistustermillä, "törkeä tyrkky" eli ansa. Huijareille katiskaan jääminen tullee maksamaan aikaa, ehkä hävyttömästi mahdollisesti jopa enemmän. Tsuurnalistille asiaa ei paljasteta, joten kukaan sinun lisäksesi ei tule tätä tietämään, menköön näin kiitoksena kiinnostuksestasi retkeämme kohtaan!
| Total: | 32,4km |
| Avr: | 6,5km/h |
| Max: | 15,0km/h |
Sivuston ylläpito: eras. autosuunnistaja (at) yoseikkailu.com